Useimmat meistä, useimman aikaa, tunnemme itsemme ulos jätetyiksi - sopeutumattomiksi. Me emme kuulu mihinkään. Muut näyttävät niin varmoilta, niin varmoilta itsestään, "sisäpuolisilta", jotka tuntevat ohjakset, vanhoilta käsiltä kerhossa josta meidät on suljettu ulos.
Yksi tapa joka meillä on vastata tähän, on muodostaa oma kerhomme, tai liittyä sellaiseen joka ottaa meidät. Tässä on ainakin yksi paikka missä olemme "sisällä" ja muut ovat "ulkona". Kerhot vaihtelevat muodollisista epämuodollisiin kokoontumisiin, jotka ovat vaihtelevasti poliittisia, sosiaalisia, kulttuurillisia ja taloudellisia. Mutta yksi asia mikä on niille yhteinen, on poissulkemisen periaate. Identiteetti tai arvo saavutetaan sulkemalla pois muut kuin valitut. Kammottava hinta jonka maksamme pitääksemme kaikki nuo muut ihmiset ulkona niin, että voimme maistella sisäpuolisena elämisen makeutta, on todellisuuden supistuminen, elämän kutistuminen.
Ei missään hintä ole niin hirveä kuin silloin kun se maksetaan uskonnon vuoksi. Mutta uskonnolla on pitkä historia juuri tuon tekemisessä, Jumalan valtavien mysteereiden supistamisessa kerhon sääntöjen kunnioittamiseen, laajan ihmisyhteisön kutistamisessa "jäsenyyteen". Mutta Jumalan kanssa ei ole ulkopuolisia.
Luukas on ulkopuolisten voimakkain esitaistelija. Ulkopuolisena itsekin, ainoana ei-juutalaisena Uuden Testamentin kirjoittajien täysin juutalaisessa kastissa, hän osoittaa kuinka Jeesus laskee mukaan ne joita tyypillisesti kohdeltiin ulkopuolisina sen ajan uskonnollisen laitoksen toimesta: naiset, tavalliset työläiset (lammaspaimenet), rodullisesti erilaiset (samarialaiset), köyhät. Hän ei hyväksy uskontoa kerhona. Luukkaan kertoessa tarinaa, kaikki meistä jotka olemme löytäneet itsemme ulkopuolelta katsomassa sisälle elämässä, vailla toivoa sisäänpääsyn saavuttamisesta (ja kukapa meistä ei ole tuntenut sitä?), löytävät nyt ovet apposen avoinna, Jumalan Jeesuksessa havaitsemina ja tervetulleeksi toivottamina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti