 |
| Nick ja Charlie (Kit Connor & Joe Locke) |
Koska HEARTSTOPPER💖 kausi 2 on täällä, ja ykkösenä Netflixissä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, haluan sanoa siitä jotain. Ensimmäisen kerran katsoimme sen yhdessä aviomieheni kanssa, kuten ekankin kauden, kolmena peräkkäisenä yönä. Kertaakaan en ns. "bingettänyt" edes ykköskautta, ja katsoin sen lopulta "vain" 19 kertaa, mikä on hyvin vähän verrattuna moniin muihin kansainvälisessä Facebook-ryhmässä, riippumatta siitä miten valtavan voimakas vaikutus sillä oli minuun.
Kaikki aiheesta viime vuonna julkaisemani kirjoitukset:
HEARTSTOPPER: Usko Rakkauteen!
Gays on tv and film; and HEARTSTOPPER!
HEARTSTOPPER: Ole Nick Charliellesi
Pelkäsin jo että se tunne on kadonnut, mutta kyllä se sieltä tulee jo toisella katselukerralla, tällä kertaa hiljaa hiipimällä, ei ylitsevuotavasti tulvien kuten ekalla kaudella, mikä on varmasti hyvä, sillä se tempasi minut mukaansa ja kadotin itseni siihen pitkäksi aikaa (n. kolmeksi kuukaudeksi!). Olin kuin "tripillä", ja on vaikea sanoa oliko se hyvä vai huono; niin paljon suloista ja hyvää kuin siinä olikin, samalla myös todellisuuteni horjui pahasti.
Vertasin sitä silloin mm. rakastumiseen. Nyt olemme vakiinnuttaneet suhteemme, minä ja Heartstopper: rakkaus on yhä olemassa, se on vain enempi läsnä arjessa, taustalla.
Myös yhteisö on auttanut uudelleen elävöittämään tuon tunteen, kun voit elää sen myös muiden kautta, saada sille vahvistusta: YouTube-reaktiovideot, joita löytyy runsaasti (ykköskaudestakin niitä on julkaistu vielä tänä vuonnakin yhä lisää!), sekä Facebook-ryhmä, joka on taas erittäin aktiivinen, yllätys yllätys.
Sarjakuva-albumeita Alice Oseman on luvannut vielä kaksi. Ja ainakin hän toivoo vielä kahta kautta tv-sarjalle; kolmannen Netflix on vahvistanut.
Lisäys 16.8.23: Jossain reaktiovideolla, en muista kenen, sanottiin osuvasti, että Heartstopperin ykköskausi viime vuonna sai aikaan "siirtymän" (shift), eli jokin muuttui pysyvästi, jotain täysin uutta alkoi. Se ei missään tapauksessa ole "pelkkä" tv-sarja/sarjakuva muiden joukossa! Kun ykköskausi oli vasta julkaistu ja sattumalta näin pätkiä siitä YouTubessa - tietämättä asiasta etukäteen - tiesin heti että tässä on jotain erityistä ja minun on pakko nähdä se! Tällä hetkellä puhutaan paljon myös vasta ilmestyneestä elokuvasta, "Red, White & Royal Blue", ja olen nähnyt pätkiä YouTubessa, mutta ei: se ei tee minuun mitään vaikutusta, en aio katsoa sitä. Sama koskee esim. sarjoja "Love, Victor" ja "Young Royals" (jälkimmäisestä jopa katsoin viime vuonna ekan jakson, ja pidin sitä tylsänä!).
Heartstopperin toinen kausi on vielä emotionaalisempi kuin edellinen, ja pussailua on paljon, paljon enemmän - ja onhan sitä ilo katsella. Eräs sarjakuvan kohtaus, jonka ehdottomasti odotinkin näkeväni myös sarjassa, on se jossa Nick ja Charlie toteavat, etteivät ole vielä valmiita harrastamaan seksiä (Alicen websarjakuvassa siihen on jo päästy). Demiseksuaalina minun on helppo samaistua siihen; olen nuorempana antanut muiden liikaa vaikuttaa itseeni ja kertoa minulle mikä on "normaalia" (silloin ei tunnettu käsitettä demiseksuaalisuus). Olen tuntenut vielä myöhemmälläkin iällä ulkoista painetta olla "kuten muut". Demiseksuaalisuuteni tajuaminen oli helpotus: minussa ei ole mitään vikaa, jotkut vain kokevat näin, en ole ainoa. Tajusin myös, että demiseksuaalisuus todellakin määrittää minut ihmisenä enemmän kuin pelkkä homoseksuaalisuus: se määrittää miten tunnen, koen, elän seksuaalisena ihmisenä, ei vain mistä sukupuolesta satun pitämään.
Alice Osemanin romaani Loveless on varmasti hänelle hyvin henkilökohtainen, koska hän on aromanttinen aseksuaali kuten kirjan päähenkilökin. Se korjasi myös minun käsityksiäni aseksuaalisuudesta; se ei välttämättä tarkoita ettei keholla olisi tarpeita joita haluaa tyydyttää, mutta tarvitaanko siihen toista ihmistä on sitten asia erikseen. Demiseksuaalisuus on aseksuaalisuuden kirjoon kuuluva ilmiö, ja joskus elämässäni olen ollut enemmänkin siihen suuntaan kallellaan. 1990-luvulla kun ajauduin parisuhteeseen parin epätyydyttävän yhden yön kokeilun jälkeen, en ollut oikeasti valmis kumpaankaan - en seksiin saati suhteeseen.
Eräs romaanin lause oli erinomainen, ja voin täysin yhtyä siihen:
"Miksi joku menisi vieraan taloon ja riisuisi vaatteensa, kun voisi vain jäädä kotiin runkkaamaan mukavasti ja turvallisesti. Varmasti lopputulos on aivan sama."
Toivottavasti kyse on näköharhasta, ja ne räikeästi näkyvimmät ihmiset ovat vähemmistön vähemmistö, mutta myös minulle on elämäni aikana muodostunut kuva että "homoskene" - mitä se sitten tarkoittaneekin; minä en koskaan ole tuntenut sellaiseen kuuluvani - on yliseksuaalinen, täynnä alapäällään ajattelevia seksihulluja. Eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin kanssa - inhoan moralismia. Se on vain vastoin minun luontoani, ja olen rikkonut itseäni vastaan yrittäessäni olla muuta kuin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti