Ratkaisu väittelyyn homojen avioliitosta on perinteisessä roomalaiskatolisessa opissa ja vanhan ajan konservatiivisessa poliittisessa ideologiassa.Katolinen kirkko opettaa, että avioliiton sakramentin "papit" tai "selebrantit" ovat kaksi ihmistä jotka avioituvat keskenään, ei pappi. Pappi on läsnä yksinkertaisesti todistamassa avioliittoa (ja koska se on laillinen sopimus, rekisteröimässä sen) ja tarjoamassa yhteisön siunauksen uudelle elämälle jonka pari on valinnut jakaa yhdessä. Kirkko ei suorita sakramenttia: Pari suorittaa.
Ja tapa jolla sakramentit toimivat on, että ne toimivat jos niitä suorittavat ihmiset uskovat niiden toimivan. Tuomitessaan varhaisen kirkon donatismin harhaopin, teologit katsoivat ettei papin moraalisella tilalla ole merkitystä (eikä myöskään papin hyväksynnällä tai mielipiteellä avioliitosta). Sakramentin pätevyys on vastaanottajan uskossa.
Muista katekismus-tunnilta kuinka nunnat opettivat että jos joku on kuolemaisillaan, sinun pitäisi kastaa hänet (olipa sinulla mitään tekemistä sellaisen kanssa tai ei) ja sinun pitäisi kuulla hänen tunnustuksensa jos hän haluaa tunnustaa syntinsä sinulle (koska houreissaan hän saattaa luulla sinua papiksi). Jos ihmiset uskovat vastaanottavansa pätevän sakramentin, silloin he vastaanottavat sen.
Väittäisin, että homoparit jotka toimittavat avioliiton sakramentin toinen toisilleen, tietoisen aikomuksensa ansiosta sitoutuvat Jumalan edessä. Loppujen lopuksi, sakramentin "pätevyys" on kiinni Jumalasta, ei kirkon virkailijoista. Valtio - ei sakramentaalinen järjestelmä tai Jumala - on määritelty laillisin säännöin. MUTTA juuri konservatiivisen poliittisen ideologian perusta on se, että valtion pitäisi pysyä erossa yksilöiden yksityiselämästä. Asiat kuten Jumala, uskonto, sakramentit - ja henkilökohtaiset ihmissuhteet - eivät ole valtion asia. Ja he ovat oikeassa siinä. Valtion rooli on todistaa ja rekisteröidä sopimus. Ja siinä kaikki. Ei totisesti kertoa yksilöille kenen kanssa he saavat tai eivät saa avioitua. Joten, ironisesti, katolisen opetuksen ja konservatiivisen poliittisen teorian mukaan homoparit jotka haluavat astua sopimuksenvaraiseen suhteeseen ja yhdessä selebroituun sakramentaaliseen liittoon, voivat ja saavat.
Ja vastaus kysymykseen, "mitä Raamattu sanoo homoseksuaalisuudesta?", on oikeaoppisessa protestanttisessa teologiassa. Protestanttiselle uskonpuhdistukselle keskeistä oli ajatus "yksityisestä Raamatun tulkinnasta", s.o. ei roomalaiskatolisen kirkon virkailijoiden pitäisi julistaa mitä Raamattu sanoo, vaan pikemminkin Pyhän Hengen, joka työskentelee uskovien sieluissa. Joten mitä Raamattu sanoo ja tarkoittaa on, mitä se sanoo ja tarkoittaa minulle, ja sinulle, s.o. mitä se tarkoittaa yksittäiselle lukijalle.
Fundamentalisti-saarnaajilla ja TV-evankelistoilla ei ole enempää arvovaltaa kuin roomalaiskatolisella kirkolla tässä suhteessa. Heillä ei ole mitään asiaa kertoa muille ihmisille mitä Raamattu sanoo; he voivat ainoastaan sanoa mitä se sanoo heille. Loput meistä ovat myös omillaan. Kun luemme Raamattua, se mitä saamme siitä on se, mikä tulee sisäisestä inspiraatiostamme.
Mitä Raamattu sanoo homoseksuaaleille on se, mitä homoseksuaalit saavat lukiessaan Raamattua. Me näemme luonnollisesti, että raamatullisten aikojen tabuilla ja primitiivisillä säännöillä ja primitiivisillä tulkinnoilla on vähän merkitystä nykyaikaiselle, psykologisesti sivistyneelle, rationaalis-mieliselle, 21. vuosisadan korkeatekniselle kulttuurille. Ja niin se mitä Raamattu todella sanoo homoseksuaalisuudesta, on mitä me, valaistuneella mielellä ja hyvällä sydämellä, ymmärrämme. Ja sen tulisi välttämättä olla homomyönteistä.
Sitäpaitsi, Jeesuksen neuvo oli hylätä kaikki nuo lakikirjojen vanhat ja lukemattomat käskyt. Uuden käskyn minä annan teille, Hän sanoi, rakastakaa toisianne. Tehkää toisille mitä tahtoisitte tehtävän teille. Kohdelkaa toisia ihmisiä kuin he olisivat te itse. Eikö olekin yksinkertaista? Jeesuksen kriteeriä käyttäen, kuinka kukaan voisi kieltää toiselta ihmiseltä rakkauden, kiintymyksen ja seksuaalisen täyttymyksen? Miksi kenenkään mielestä viisituhatta vuotta vanhaa, aavikolla asuvien paimentolaisten lakia pitäisi käyttää kieltämään ihmisoikeudet ihmisiltä tämän päivän maailmassa?
Homoavioliitto-väittelyn arvo on siinä, että se demonstroi nuorille homoseksuaaleille, että todellinen rakkaus ja vakaa suhde odottaa heitä, ei eristys ja yksinäisyys kuten yleisen uskomuksen mukaan oli ennen homoseksuaalien väistämätön tulevaisuus. Kuinka ihanaa sellaisille nuorille, jotka kamppailevat ymmärtääksen ja pärjätäkseen kehittyvän seksuaalisen suuntautumisensa kanssa, löytää roolimalleja lesbo- ja homopareista, jotka tulevat esiin julistamaan sitoumustaan toisilleen ja vaatimusta, että heidän de facto lailliset ja taloudelliset asiansa suojataan lailla.
Ja opposition ennakkoluulo, ilkeys ja ahdasmielisyys homosuhteiden todellisuuden tunnustamisessa demonstroi ainakin homoille - ja ehkä myös runsaalle osalle psykologisesti sivistyneitä nykyaikaisia ei-homoja - että nk. konservatiivinen ajattelu ja vanhan ajan uskonto epäonnistuvat kannustamaan rakastavaan asenteeseen, harmoniseen käyttäytymiseen ja henkiseen valaistumiseen.
Tämän pitäisi muistuttaa homoväestöä siitä, kuinka tärkeää on että he viettävät esimerkillistä lempeyden, anteliaisuuden, hyvän kansalaisuuden ja oikeudenmukaisuuden elämää. Koska ihmiset, joita tänään todennäköisesti kutsumme yleisluontoisella termillä "gay", ovat kautta aikain olleet taiteilijoita, kulttuurijohtajia, ja hengellisiä oppaita inhimillisen kehityksen "terällä", on hyvä asia nykyisille homoseksuaaleille tulla yllytetyiksi demonstroimaan ja edistämään myötätuntoista asennetta kaikkia rodullisia, etnisiä ja kultturillisia vähemmistöjä kohtaan.
Kamppailu samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta ei ole periteisten järjestelyjen himmentämistä, vaan sen "lempeämmän ja pehmeämmän" yhteiskunnan luomista, jota ensimmäinen George Bush ilmeisesti vaati. Se on amerikkalaisten enemmistön kannustamista olemaan myötätuntoisia ennakkoluuloisen sijasta, ja lempeitä ja anteliaita pikkumaisen ja itsekkään sijasta.
Ja tapa jolla sakramentit toimivat on, että ne toimivat jos niitä suorittavat ihmiset uskovat niiden toimivan. Tuomitessaan varhaisen kirkon donatismin harhaopin, teologit katsoivat ettei papin moraalisella tilalla ole merkitystä (eikä myöskään papin hyväksynnällä tai mielipiteellä avioliitosta). Sakramentin pätevyys on vastaanottajan uskossa.
Muista katekismus-tunnilta kuinka nunnat opettivat että jos joku on kuolemaisillaan, sinun pitäisi kastaa hänet (olipa sinulla mitään tekemistä sellaisen kanssa tai ei) ja sinun pitäisi kuulla hänen tunnustuksensa jos hän haluaa tunnustaa syntinsä sinulle (koska houreissaan hän saattaa luulla sinua papiksi). Jos ihmiset uskovat vastaanottavansa pätevän sakramentin, silloin he vastaanottavat sen.
Väittäisin, että homoparit jotka toimittavat avioliiton sakramentin toinen toisilleen, tietoisen aikomuksensa ansiosta sitoutuvat Jumalan edessä. Loppujen lopuksi, sakramentin "pätevyys" on kiinni Jumalasta, ei kirkon virkailijoista. Valtio - ei sakramentaalinen järjestelmä tai Jumala - on määritelty laillisin säännöin. MUTTA juuri konservatiivisen poliittisen ideologian perusta on se, että valtion pitäisi pysyä erossa yksilöiden yksityiselämästä. Asiat kuten Jumala, uskonto, sakramentit - ja henkilökohtaiset ihmissuhteet - eivät ole valtion asia. Ja he ovat oikeassa siinä. Valtion rooli on todistaa ja rekisteröidä sopimus. Ja siinä kaikki. Ei totisesti kertoa yksilöille kenen kanssa he saavat tai eivät saa avioitua. Joten, ironisesti, katolisen opetuksen ja konservatiivisen poliittisen teorian mukaan homoparit jotka haluavat astua sopimuksenvaraiseen suhteeseen ja yhdessä selebroituun sakramentaaliseen liittoon, voivat ja saavat.
Ja vastaus kysymykseen, "mitä Raamattu sanoo homoseksuaalisuudesta?", on oikeaoppisessa protestanttisessa teologiassa. Protestanttiselle uskonpuhdistukselle keskeistä oli ajatus "yksityisestä Raamatun tulkinnasta", s.o. ei roomalaiskatolisen kirkon virkailijoiden pitäisi julistaa mitä Raamattu sanoo, vaan pikemminkin Pyhän Hengen, joka työskentelee uskovien sieluissa. Joten mitä Raamattu sanoo ja tarkoittaa on, mitä se sanoo ja tarkoittaa minulle, ja sinulle, s.o. mitä se tarkoittaa yksittäiselle lukijalle.
Fundamentalisti-saarnaajilla ja TV-evankelistoilla ei ole enempää arvovaltaa kuin roomalaiskatolisella kirkolla tässä suhteessa. Heillä ei ole mitään asiaa kertoa muille ihmisille mitä Raamattu sanoo; he voivat ainoastaan sanoa mitä se sanoo heille. Loput meistä ovat myös omillaan. Kun luemme Raamattua, se mitä saamme siitä on se, mikä tulee sisäisestä inspiraatiostamme.
Mitä Raamattu sanoo homoseksuaaleille on se, mitä homoseksuaalit saavat lukiessaan Raamattua. Me näemme luonnollisesti, että raamatullisten aikojen tabuilla ja primitiivisillä säännöillä ja primitiivisillä tulkinnoilla on vähän merkitystä nykyaikaiselle, psykologisesti sivistyneelle, rationaalis-mieliselle, 21. vuosisadan korkeatekniselle kulttuurille. Ja niin se mitä Raamattu todella sanoo homoseksuaalisuudesta, on mitä me, valaistuneella mielellä ja hyvällä sydämellä, ymmärrämme. Ja sen tulisi välttämättä olla homomyönteistä.
Sitäpaitsi, Jeesuksen neuvo oli hylätä kaikki nuo lakikirjojen vanhat ja lukemattomat käskyt. Uuden käskyn minä annan teille, Hän sanoi, rakastakaa toisianne. Tehkää toisille mitä tahtoisitte tehtävän teille. Kohdelkaa toisia ihmisiä kuin he olisivat te itse. Eikö olekin yksinkertaista? Jeesuksen kriteeriä käyttäen, kuinka kukaan voisi kieltää toiselta ihmiseltä rakkauden, kiintymyksen ja seksuaalisen täyttymyksen? Miksi kenenkään mielestä viisituhatta vuotta vanhaa, aavikolla asuvien paimentolaisten lakia pitäisi käyttää kieltämään ihmisoikeudet ihmisiltä tämän päivän maailmassa?
Homoavioliitto-väittelyn arvo on siinä, että se demonstroi nuorille homoseksuaaleille, että todellinen rakkaus ja vakaa suhde odottaa heitä, ei eristys ja yksinäisyys kuten yleisen uskomuksen mukaan oli ennen homoseksuaalien väistämätön tulevaisuus. Kuinka ihanaa sellaisille nuorille, jotka kamppailevat ymmärtääksen ja pärjätäkseen kehittyvän seksuaalisen suuntautumisensa kanssa, löytää roolimalleja lesbo- ja homopareista, jotka tulevat esiin julistamaan sitoumustaan toisilleen ja vaatimusta, että heidän de facto lailliset ja taloudelliset asiansa suojataan lailla.
Ja opposition ennakkoluulo, ilkeys ja ahdasmielisyys homosuhteiden todellisuuden tunnustamisessa demonstroi ainakin homoille - ja ehkä myös runsaalle osalle psykologisesti sivistyneitä nykyaikaisia ei-homoja - että nk. konservatiivinen ajattelu ja vanhan ajan uskonto epäonnistuvat kannustamaan rakastavaan asenteeseen, harmoniseen käyttäytymiseen ja henkiseen valaistumiseen.
Tämän pitäisi muistuttaa homoväestöä siitä, kuinka tärkeää on että he viettävät esimerkillistä lempeyden, anteliaisuuden, hyvän kansalaisuuden ja oikeudenmukaisuuden elämää. Koska ihmiset, joita tänään todennäköisesti kutsumme yleisluontoisella termillä "gay", ovat kautta aikain olleet taiteilijoita, kulttuurijohtajia, ja hengellisiä oppaita inhimillisen kehityksen "terällä", on hyvä asia nykyisille homoseksuaaleille tulla yllytetyiksi demonstroimaan ja edistämään myötätuntoista asennetta kaikkia rodullisia, etnisiä ja kultturillisia vähemmistöjä kohtaan.
Kamppailu samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta ei ole periteisten järjestelyjen himmentämistä, vaan sen "lempeämmän ja pehmeämmän" yhteiskunnan luomista, jota ensimmäinen George Bush ilmeisesti vaati. Se on amerikkalaisten enemmistön kannustamista olemaan myötätuntoisia ennakkoluuloisen sijasta, ja lempeitä ja anteliaita pikkumaisen ja itsekkään sijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti