Kirjasta De Profundis ("Syvyydestä minä huudan sinua Herra..." Ps. 130). Otava 1997. Kirja on kirje, jonka Wilde kirjoitti vankilassa lordi Alfred "Bosie" Douglasille (jonka takia hän vankilaan joutuikin).
Kristuksen paikka on nimittäin runoilijoiden joukossa. Koko hänen käsityksensä ihmisyydestä kumpusi suoraan mielikuvituksesta ja on vain sen kautta käsitettävissä. Ihminen oli hänelle sama kuin Jumala on panteistille. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi kaikki ihmisrodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut jumalia ja ihmisiä. Vain hän havaitsi, että elämän kukkuloilla olivat ihminen ja Jumala kahden, ja tuntiessaan merkillisen myötätuntonsa voimalla, että kummatkin olivat hänessä tulleet lihaksi ja vereksi, hän nimitti itseään vuoroin toisen, vuoroin toisen pojaksi riippuen kulloisestakin mielentilastaan.
Enemmän kuin kukaan toinen historian henkilö hän herättää meissä sen ihmetyksen hengen, johon romantiikka aina vetoaa. Minusta tuntuu yhä lähes uskomattomalta, että nuori galilealainen maalaispoika loihtii omasta päästään käsityksen siitä, että hän voisi ottaa kantaakseen koko maailman taakan, kaiken mikä oli jo tehty ja kärsitty ja kaiken mikä vielä oli tekemättä ja kärsimättä - niin Neron kuin Cesare Borgiankin synnit, Aleksanteri VI:n synnit ja hänen, joka oli Rooman keisari ja Auringon pappi, kaikkien niiden kärsimykset, joiden nimi oli Legioona ja jotka asustavat hautaluolissa, sorrettujen kansakuntien, tehtaiden lapsityöläisten, varkaiden, vankilassa istuvien ihmisten, hylkiöiden, niiden, jotka mykkinä kärsivät sorron alla ja joiden hiljaisuuden vain Jumala kuulee - eikä vain loihdi mielikuvituksestaan käsitystä, vaan panee sen myös toteen, niin että kaikki jotka nyt joutuvat tekemisiin hänen kanssaan - vaikkeivät polvistuisi hänen pappiensa edessä - tuntevat, että heidän syntiensä rumuus jotenkin pyyhitään pois ja heidän surunsa kauneus valkenee heille.
Siitä huolimatta Kristuksen koko elämä - niin täydellisesti saattavat suru ja kauneus käydä yksiin - on oikeastaan idyllinen, vaikka päättyykin temppelin esiripun repeämiseen, pimeyden laskeutumiseen maanpiirin ylle ja kiven vierittämiseen haudan suulle. Kristus mielletään yleensä tovereitten ympäröimänä nuorena ylkänä, joksi hän jossakin yhteydessä itsekin itseään nimittää, paimenena, joka vaeltaa laaksossa lampaineen ja etsii viheriöivää laidunta tai vilvoittavaa puroa, laulajana, joka yrittää rakentaa Jumalan kaupungin muureja musiikista, tai rakastajana, jonka raukkaudelle maailma kaikkineenkin on liian pieni.
Hänen ihmetekonsa tuntuvat yhtä ihanilta ja aivan yhtä luonnollisilta kuin kevään tulo. Ei minusta ole vähimmässäkään määrin vaikea uskoa hänen henkilökohtaista vetovoimaansa niin suureksi, että jo hänen pelkkä läsnäolonsa kykeni tuomaan rauhan hätääkärsiville sieluille ja ihmiset unohtivat vaivansa koskettaessaan hänen vaatteitaan, eikä liioin sitä, että kohdatessaan hänet elämän valtatiellä ihmiset, jotka eivät siihen mennessä olleet ymmärtäneet elämän salaisuuksista yhtään mitään, näkivät yhtäkkiä kaiken aivan selvästi.
Ja toiset, jotka siihen saakka olivat olleet kuuroja kaikelle muulle paitsi nautintojen äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen, ja se kuulosti heistä musikaaliselta kuin Apollon luuttu.
Kun hän lähestyi, pakenivat pahat tunteet hänen tieltään ja ihmiset, joiden lattea ja mielikuvitukseton elämä oli ollut oikeastaan vain yksi kuoleman muoto, nousivat kuin haudasta reväistyinä kuulemaan hänen kutsuaan.
Kun hän opetti kansanjoukkoja vuorenrinteellä, ihmiset unohtivat nälkänsä ja janonsa ja maalliset murheensa, ja kun hän istui aterialla ystäviensä kanssa, yksinkertainenkin ruoka tuntui näistä hienostuneelta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja narduksen makea tuoksu täytti koko talon.
Olen viime aikoina tutkinut melko uutterasti kaikkia neljää Kristuksesta kertovaa proosarunoelmaa. Onnistuin jouluna saamaan käsiini kreikkalaisen Uuden Testamentin, ja olen ottanut tavakseni lukea joka aamu sellini siivouksen ja peltiastioitteni puhdistuksen jälkeen kymmenkunta sattumanvaraisesti valittua jaetta jostakin evankeliumista. Se on oivallinen tapa aloittaa päivä. Sinun levottomassa ja epäjärjestelmällisessä elämässäsi se olisi suorastaan tärkeää. Saamasi hyöty olisi suunnaton, eikä evankeliumien kreikka edes ole kovin vaikeaa.
Alituinen ja ympärivuotinen toistaminen on tärvellyt meiltä evankeliumien tuoreuden, raikkauden ja yksinkertaisen romanttisen viehätyksen. Niitä luetaan meille ääneen aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja kaikki toistaminen on omiaan latistamaan hengellisyyttä. Paluu kreikkalaisen tekstin pariin on kuin astuisi ahtaasta ja pimeästä talosta liljoja kasvavaan puutarhaan.
Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan osoittaa vain, että suuren jumalallisen järjestyksen mukaan ikuista rakkautta saa osakseen se, joka on ikuisesti arvoton sitä saamaan. Tai mikäli tämä kuulostaa sinusta liian katkeralta, voidaan sanoa, että rakkauden arvoisia ovat kaikki muut paitsi ne, jotka kuvittelevat sitä olevansa. Rakkaus on sakramentti, joka olisi otettava vastaan polvistuen, ja Domine, non sum dignus ("Herra, en ole sen arvoinen". - Markon huom.) tulisi olla jokaisen vastaanottajan huulilla ja sydämessä.
Hänen moraalinsa on pelkkää myötätuntoa, juuri kuten moraalin tuleekin olla. Vaikka hän ei olisi eläessään muuta sanonut kuin "hänen syntinsä ovat anteeksiannetut, sillä hän on paljon rakastanut", olisi jo senkin takia kannattanut kuolla. Hänen oikeuskäsityksensä on yksinomaan runollista oikeutta, juuri sitä mitä oikeuden tuleekin olla. Kerjäläinen pääsee taivaaseen, koska hän on eläessään ollut onneton. En tiedä parempaa syytä lähettää kerjäläistä taivaaseen.
Ne, jotka ovat työskennelleet viinitarhan viileässä illassa tunnin saavat aivan saman palkkion kuin ne, jotka ovat raataneet siellä koko päivän paahtavassa auringossa. Miksi eivät saisi? Kukaan ei luultavasti kuitenkaan mitään palkkiota ansainnut. Tai ehkä he olivat kokonaan toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei sietänyt tylsän konemaisia ja elottomia järjestelmiä, jotka käsittelevät ihmisiä kuin esineitä ja kaikkia aivan samalla tavalla - niin kuin kukaan, tai mikään jos niikseen tulee, muka olisi samanlainen kuin joku toinen. Hänelle ei ollut olemassa sääntöjä, poikkeuksia vain.
Hän rakasti oppimattomia ihmisiä, kuten kaikki runoilijaluonteet. Hän tiesi, että oppimattoman mielessä on aina tilaa suurelle aatteelle. Typeryksiä hän sen sijaan ei sietänyt ollenkaan, etenkään sellaisia, joiden typeryys oli koulutuksen tulosta - ihmisiä, joilla oli paljon mielipiteitä, mutta jotka eivät ymmärtäneet ainuttakaan omista mielipiteistään. Tämä ihmistyyppi on ominainen erityisesti nykyajalle, ja Kristus kiteytti sen olemuksen oivallisesti sanoessaan, että sellaisilla ihmisillä on hallussaan tiedon avaimet, mutta vaikka he eivät osaa niitä itse käyttää, he eivät anna niitä muillekaan, pääsi niillä sitten vaikka taivasten valtakuntaan.
Mutta kaikkein romanttisimmillaan - toisin sanoen todentuntuisimmillaan - hän on ollessaan tekemisissä syntisten kanssa. Maailma oli aina rakastanut pyhimyksiä siksi, että he olivat lähin mahdollisuus saada tuntumaa Jumalan täydellisyyteen. Jonkin jumalallisen vaistonsa ohjaamana Kristus näyttää aina rakastaneen synnintekijää, koska tämä on lähin mahdollisuus saada tuntumaa ihmisen täydellisyyteen. Ei hänen päällimmäisenä tarkoituksenaan ollut käännyttää ketään, ei sen enempää kuin helpottaa kärsimystäkään. Ei hän halunnut muuttaa mielenkiintoista varasta rehelliseksi mutta pitkästyttäväksi ihmiseksi. Vankiapuyhdistyksille ja vastaaville nykyajan liikkeille hän ei olisi pannut paljonkaan painoa. Hänen mielestään ei olisi ollut juuri minkään arvoinen saavutus käännyttää publikaani fariseukseksi. Mutta tavalla, jota maailma ei vielä ole oppinut ymmärtämään, hän piti syntiä ja kärsimystä kauniina, pyhinä asioina ja täydellisyyden muotoina.
Tämä kuulostaa varsin vaaralliselta ajatukselta. Ja on sitä myös. Kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö tämä ollut Kristuksen vakaumus. Ja se on myös minun vakaumukseni, jota en epäile. Totta kai syntisen tulee katua. Mutta miksi? Koska muuten hän ei voisi ymmärtää, mitä on tehnyt. Katumuksen hetki on samalla uuden alku. Ja enemmänkin. Se on keino, jolla voi muuttaa menneisyyttään.
Ja loppujen lopuksi juuri tässä Kristuksen viehätysvoima piileekin. Hän on itse kuin taideteos. Hän ei oikeastaan opeta mitään, mutta hänen lähellään ihminen tulee joksikin. Ja jokainen joutuu hänen läheisyytensä kokemaan. Kaikki joutuvat ainakin kerran elämässään kulkemaan Emmauksen tietä Kristuksen kanssa.
- Käydä Oscar Wilden haudalla Pariisissa ja lukea siellä otteita De Profundiksesta, se on eräs haaveeni!
Kristuksen paikka on nimittäin runoilijoiden joukossa. Koko hänen käsityksensä ihmisyydestä kumpusi suoraan mielikuvituksesta ja on vain sen kautta käsitettävissä. Ihminen oli hänelle sama kuin Jumala on panteistille. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi kaikki ihmisrodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut jumalia ja ihmisiä. Vain hän havaitsi, että elämän kukkuloilla olivat ihminen ja Jumala kahden, ja tuntiessaan merkillisen myötätuntonsa voimalla, että kummatkin olivat hänessä tulleet lihaksi ja vereksi, hän nimitti itseään vuoroin toisen, vuoroin toisen pojaksi riippuen kulloisestakin mielentilastaan.
Enemmän kuin kukaan toinen historian henkilö hän herättää meissä sen ihmetyksen hengen, johon romantiikka aina vetoaa. Minusta tuntuu yhä lähes uskomattomalta, että nuori galilealainen maalaispoika loihtii omasta päästään käsityksen siitä, että hän voisi ottaa kantaakseen koko maailman taakan, kaiken mikä oli jo tehty ja kärsitty ja kaiken mikä vielä oli tekemättä ja kärsimättä - niin Neron kuin Cesare Borgiankin synnit, Aleksanteri VI:n synnit ja hänen, joka oli Rooman keisari ja Auringon pappi, kaikkien niiden kärsimykset, joiden nimi oli Legioona ja jotka asustavat hautaluolissa, sorrettujen kansakuntien, tehtaiden lapsityöläisten, varkaiden, vankilassa istuvien ihmisten, hylkiöiden, niiden, jotka mykkinä kärsivät sorron alla ja joiden hiljaisuuden vain Jumala kuulee - eikä vain loihdi mielikuvituksestaan käsitystä, vaan panee sen myös toteen, niin että kaikki jotka nyt joutuvat tekemisiin hänen kanssaan - vaikkeivät polvistuisi hänen pappiensa edessä - tuntevat, että heidän syntiensä rumuus jotenkin pyyhitään pois ja heidän surunsa kauneus valkenee heille.
Siitä huolimatta Kristuksen koko elämä - niin täydellisesti saattavat suru ja kauneus käydä yksiin - on oikeastaan idyllinen, vaikka päättyykin temppelin esiripun repeämiseen, pimeyden laskeutumiseen maanpiirin ylle ja kiven vierittämiseen haudan suulle. Kristus mielletään yleensä tovereitten ympäröimänä nuorena ylkänä, joksi hän jossakin yhteydessä itsekin itseään nimittää, paimenena, joka vaeltaa laaksossa lampaineen ja etsii viheriöivää laidunta tai vilvoittavaa puroa, laulajana, joka yrittää rakentaa Jumalan kaupungin muureja musiikista, tai rakastajana, jonka raukkaudelle maailma kaikkineenkin on liian pieni.
Hänen ihmetekonsa tuntuvat yhtä ihanilta ja aivan yhtä luonnollisilta kuin kevään tulo. Ei minusta ole vähimmässäkään määrin vaikea uskoa hänen henkilökohtaista vetovoimaansa niin suureksi, että jo hänen pelkkä läsnäolonsa kykeni tuomaan rauhan hätääkärsiville sieluille ja ihmiset unohtivat vaivansa koskettaessaan hänen vaatteitaan, eikä liioin sitä, että kohdatessaan hänet elämän valtatiellä ihmiset, jotka eivät siihen mennessä olleet ymmärtäneet elämän salaisuuksista yhtään mitään, näkivät yhtäkkiä kaiken aivan selvästi.
Ja toiset, jotka siihen saakka olivat olleet kuuroja kaikelle muulle paitsi nautintojen äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen, ja se kuulosti heistä musikaaliselta kuin Apollon luuttu.
Kun hän lähestyi, pakenivat pahat tunteet hänen tieltään ja ihmiset, joiden lattea ja mielikuvitukseton elämä oli ollut oikeastaan vain yksi kuoleman muoto, nousivat kuin haudasta reväistyinä kuulemaan hänen kutsuaan.
Kun hän opetti kansanjoukkoja vuorenrinteellä, ihmiset unohtivat nälkänsä ja janonsa ja maalliset murheensa, ja kun hän istui aterialla ystäviensä kanssa, yksinkertainenkin ruoka tuntui näistä hienostuneelta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja narduksen makea tuoksu täytti koko talon.
Olen viime aikoina tutkinut melko uutterasti kaikkia neljää Kristuksesta kertovaa proosarunoelmaa. Onnistuin jouluna saamaan käsiini kreikkalaisen Uuden Testamentin, ja olen ottanut tavakseni lukea joka aamu sellini siivouksen ja peltiastioitteni puhdistuksen jälkeen kymmenkunta sattumanvaraisesti valittua jaetta jostakin evankeliumista. Se on oivallinen tapa aloittaa päivä. Sinun levottomassa ja epäjärjestelmällisessä elämässäsi se olisi suorastaan tärkeää. Saamasi hyöty olisi suunnaton, eikä evankeliumien kreikka edes ole kovin vaikeaa.
Alituinen ja ympärivuotinen toistaminen on tärvellyt meiltä evankeliumien tuoreuden, raikkauden ja yksinkertaisen romanttisen viehätyksen. Niitä luetaan meille ääneen aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja kaikki toistaminen on omiaan latistamaan hengellisyyttä. Paluu kreikkalaisen tekstin pariin on kuin astuisi ahtaasta ja pimeästä talosta liljoja kasvavaan puutarhaan.
Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan osoittaa vain, että suuren jumalallisen järjestyksen mukaan ikuista rakkautta saa osakseen se, joka on ikuisesti arvoton sitä saamaan. Tai mikäli tämä kuulostaa sinusta liian katkeralta, voidaan sanoa, että rakkauden arvoisia ovat kaikki muut paitsi ne, jotka kuvittelevat sitä olevansa. Rakkaus on sakramentti, joka olisi otettava vastaan polvistuen, ja Domine, non sum dignus ("Herra, en ole sen arvoinen". - Markon huom.) tulisi olla jokaisen vastaanottajan huulilla ja sydämessä.
Hänen moraalinsa on pelkkää myötätuntoa, juuri kuten moraalin tuleekin olla. Vaikka hän ei olisi eläessään muuta sanonut kuin "hänen syntinsä ovat anteeksiannetut, sillä hän on paljon rakastanut", olisi jo senkin takia kannattanut kuolla. Hänen oikeuskäsityksensä on yksinomaan runollista oikeutta, juuri sitä mitä oikeuden tuleekin olla. Kerjäläinen pääsee taivaaseen, koska hän on eläessään ollut onneton. En tiedä parempaa syytä lähettää kerjäläistä taivaaseen.
Ne, jotka ovat työskennelleet viinitarhan viileässä illassa tunnin saavat aivan saman palkkion kuin ne, jotka ovat raataneet siellä koko päivän paahtavassa auringossa. Miksi eivät saisi? Kukaan ei luultavasti kuitenkaan mitään palkkiota ansainnut. Tai ehkä he olivat kokonaan toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei sietänyt tylsän konemaisia ja elottomia järjestelmiä, jotka käsittelevät ihmisiä kuin esineitä ja kaikkia aivan samalla tavalla - niin kuin kukaan, tai mikään jos niikseen tulee, muka olisi samanlainen kuin joku toinen. Hänelle ei ollut olemassa sääntöjä, poikkeuksia vain.
Hän rakasti oppimattomia ihmisiä, kuten kaikki runoilijaluonteet. Hän tiesi, että oppimattoman mielessä on aina tilaa suurelle aatteelle. Typeryksiä hän sen sijaan ei sietänyt ollenkaan, etenkään sellaisia, joiden typeryys oli koulutuksen tulosta - ihmisiä, joilla oli paljon mielipiteitä, mutta jotka eivät ymmärtäneet ainuttakaan omista mielipiteistään. Tämä ihmistyyppi on ominainen erityisesti nykyajalle, ja Kristus kiteytti sen olemuksen oivallisesti sanoessaan, että sellaisilla ihmisillä on hallussaan tiedon avaimet, mutta vaikka he eivät osaa niitä itse käyttää, he eivät anna niitä muillekaan, pääsi niillä sitten vaikka taivasten valtakuntaan.
Mutta kaikkein romanttisimmillaan - toisin sanoen todentuntuisimmillaan - hän on ollessaan tekemisissä syntisten kanssa. Maailma oli aina rakastanut pyhimyksiä siksi, että he olivat lähin mahdollisuus saada tuntumaa Jumalan täydellisyyteen. Jonkin jumalallisen vaistonsa ohjaamana Kristus näyttää aina rakastaneen synnintekijää, koska tämä on lähin mahdollisuus saada tuntumaa ihmisen täydellisyyteen. Ei hänen päällimmäisenä tarkoituksenaan ollut käännyttää ketään, ei sen enempää kuin helpottaa kärsimystäkään. Ei hän halunnut muuttaa mielenkiintoista varasta rehelliseksi mutta pitkästyttäväksi ihmiseksi. Vankiapuyhdistyksille ja vastaaville nykyajan liikkeille hän ei olisi pannut paljonkaan painoa. Hänen mielestään ei olisi ollut juuri minkään arvoinen saavutus käännyttää publikaani fariseukseksi. Mutta tavalla, jota maailma ei vielä ole oppinut ymmärtämään, hän piti syntiä ja kärsimystä kauniina, pyhinä asioina ja täydellisyyden muotoina.
Tämä kuulostaa varsin vaaralliselta ajatukselta. Ja on sitä myös. Kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö tämä ollut Kristuksen vakaumus. Ja se on myös minun vakaumukseni, jota en epäile. Totta kai syntisen tulee katua. Mutta miksi? Koska muuten hän ei voisi ymmärtää, mitä on tehnyt. Katumuksen hetki on samalla uuden alku. Ja enemmänkin. Se on keino, jolla voi muuttaa menneisyyttään.
Ja loppujen lopuksi juuri tässä Kristuksen viehätysvoima piileekin. Hän on itse kuin taideteos. Hän ei oikeastaan opeta mitään, mutta hänen lähellään ihminen tulee joksikin. Ja jokainen joutuu hänen läheisyytensä kokemaan. Kaikki joutuvat ainakin kerran elämässään kulkemaan Emmauksen tietä Kristuksen kanssa.
- Käydä Oscar Wilden haudalla Pariisissa ja lukea siellä otteita De Profundiksesta, se on eräs haaveeni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti