Otteita kirjasta Jeesuksesta. Johnny Kniga Kustannus 2010. Gardellilta on aiemmin ilmestynyt kirja Jumalasta, jota myös suosittelen. Hänet on vihitty teologian kunniatohtoriksi Lundin yliopistossa Ruotsissa. Hän on avoimesti homo ja hänen puolisonsa on Mark Levengood. Heillä on kaksi lasta.
Minun Jumalani on alistettujen Jumala, naisten Jumala, homoseksuaalien Jumala. Minun Jumalani on kiusattujen Jumala, kärsivien Jumala, voimattomien Jumala. Julistan sodan sitä toista Jumalaa vastaan. [Yhdyn tähän täysin rinnoin! - kopioijan.huom.]
Vastahakoisesti ymmärrän, että en ehkä pääse tätä kirjaa kirjoittaessani siitä, että minun on sanottava jotakin homoseksuaalisuudesta, koska varsin monilla niistä, jotka arvioivat minua ja työtäni, on se mielessään. On hiukan merkillistä, että kirkko ei kynsin hampain taistele avioerojen kieltämiseksi - jotka Jeesus, kuten tiedämme, todella kielsi - vaan vastustaa sen sijaan homoseksuaaleja - joita Jeesus ei koskaan maininnut sanallakaan.
Epäilemättä on niin, että Mooseksen laki kieltää homoseksuaaliset teot, vaikka niitä ei kuvatakaan olemuksellisesti "pahoiksi" vaan sellaisiksi, että ne tekevät juutalaisen rituaalisesti epäpuhtaaksi, kuten tekevät myös sianlihan syönti tai seksi kuukautisten aikana. Heprean sanaa toevah, jota käytetään, kun homoseksuaalinen teko tuomitaan, käytetään tavallisesti kuvattaessa pakanoiden epäpuhtautta. Ensimmäisissä seurakunnissa syntyneen kiihkeän konfliktin jälkeen päätettiin Jerusalemissa pidetyssä kokouksessa, että Jeesukseen uskovat pakanat eivät olleet velvolliset noudattamaan juutalaista lakia, ja siksi isoäitini paistoi asiaa sen tarkemmin ajattelematta pekonia ja tarjosi sitä minulle.
Varhaiskirkossa syntyi nimittäin yhteisöjä, jotka koostuivat erilaisista yhteiskunnallisista, kansallisista ja kulttuurisista ryhmistä ja luokista, ja liian tiukka käsitys puhtausvaatimuksista uhkasi näitä yhteisöjä. Siksi päädyttiin painottamaan sisäistä puhtautta ulkoista tärkeämpänä ja hyväksyttiin vähitellen esimerkiksi se, että syötiin sellaista, mitä oli aiemmin pidetty epäpuhtaana, seurusteltiin sellaisten kanssa, joita aiemmin oli vältelty, ja lopulta lakattiin myös vaatimasta ympärileikkausta tai sapatin noudattamista.
On tosiasia, että mikään ei viittaa siihen, että varhaiskirkko olisi suhtautunut erityisen vihamielisesti ihmisiin, joita me nykyisin kutsuisimme homoseksuaaleiksi. Kun kristinusko sitten vähitellen muuttuu suvaitsemattomaksi, se tapahtuu samaan aikaan kuin seksuaalikielteisyys kasvaa koko myöhemmässä Rooman valtakunnassa. Ensimmäiset kiellot ja rangaistukset homoseksuaalisista teoista tulevat vasta 500-luvulla kun kristinusko on jo kahdensadan vuoden ajan ollut valtionuskonto. Laki on keisarin säätämä, eikä ole mitään todisteita siitä, että kirkko olisi tukenut rangaistuksia tai toiminut niitä säädettäessä aloitteentekijänä. Asian laita voisi olla juuri päinvastoin: kaikki nimeltä tuntemamme rangaistuksen saaneet ovat piispoja.
Kun kirkkoisät, kuten Johannes Krysostomos tai Augustinus tuomitsevat homoseksuaaliset teot, he eivät välttämättä puhu kristittyjen enemmistön puolesta. Jos asia olisi niin, ei heidän närkästyksensä olisi ollut perusteltua. (On myös joukko kristittyjä ajattelijoita ja teologeja, jotka eivät ole lainkaan seksuaalikielteisiä, mutta heidät tavallisesti sivuutetaan.) Kirkkoisä Johannes Krysostomos, joka oli 300-luvulla Antiokian piispa, myöntää, että monet niistä, jotka punastumatta antautuvat homoseksiin, ovat johtavassa asemassa seurakunnissa.
Minusta on ollut aina pikkumaista ja hengellisesti noloa latistaa ihmisen oikeus etsiä Jumalaa tai elämän sisintä merkitystä riippuvaiseksi siitä, mitä hän tekee tai ei tee sukupuolielimillään. Työni vuoksi saan monia kirjeitä. Toisinaan ne tulevat epätoivoisilta ihmisiltä. Kirjoitin juuri vastauksen nuorelle lesbonaiselle, joka kamppaili uskaltaakseen uskoa, että Jumala rakastaa häntä siitä huolimatta, että niin monet hänen lähipiirinsä kristityt väittävät päinvastaista. Kirjoitin:
Sanotaan, että kaikkeen on vain kaksi syytä: rakkaus ja pelko. Minkä teet, sen teet joko rakkaudesta tai pelosta. Mitään muuta ei ole. Rakkaus kasvattaa sekä sinua että niitä, joita kohtelet rakkaudellisesti. Pelko kutistaa sekä sinua että lähimmäisiäsi. Juuri niin yksinkertaista ja vaikeata se on. Loppu on sinun vastuullasi. Sinun täytyy itse opetella tunnistamaan, mitä rakkaus on ja mitä pelko. Tämä on nyrkkisääntö, jota voit käyttää: Kristinuskossa on aina kysymys rakkaudesta. Homofobiassa on aina kysymys pelosta. Ei ole mahdollista olla yhtä aikaa homofobinen ja kristitty. Sitä vastoin voi aivan mainiosti olla homoseksuaali ja kristitty. Jumala on rakkaus. Sinut on luotu juuri sellaiseksi kuin olet, ja juuri sellaisena sinua rakastetaan. Älä pelkää.
Ja tiedän, että saan kirjoittaa tämän saman kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen niin kauan kuin elän. Jokaisella meistä on pyhä velvollisuus muistuttaa toinen toistamme siitä, että me olemme Jumalan luomia, että Jumala rakastaa meitä, hyväksyy ja siunaa meidät sellaisina kuin me olemme. Miksi jotkut, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, tekevät niin usein päinvastoin?
Se, olemmeko kristittyjä, riippuu hyvin vähän siitä, uskommeko me eri evankeliumien jokaiseen yksityiskohtaan. On muuten mahdollista hyväksyä Jeesuksen koko oppi tunnustautumatta välttämättä kristityksi. Kysymys ei ole myöskään siitä, mitä me teemme vuoteessa tai kuinka me suhtaudumme siihen hyveellisten tai tuomittavien tekojen listaukseen, jota lapsuuteni vapaakirkossa kutsuttiin "syntiluetteloksi". Se, mikä tekee meistä kristittyjä, on meidän suhteemme tyhjään hautaan, pääsiäisaamun varhaiseen sarastukseen. Se, otammeko vastaan sen suunnattoman vapauden, sen alun, jonka loppu tuo tullessaan. Se, opimmeko tunnistamaan ylösnousseen Kristuksen köyhässä lähimmäisessämme ja itsessämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti